"You're a broken machine"

Pienenä mä inhosin fiktiivisiä pahiksia. Pokemonin Gary ja  Silppuri Turtleseista olivat jotain niin kauheaa, että olisin halunnut vain pyyhkäistä ne pois olemasta. Taisin olla kaksitoista, kun televisiosta alkoi Pako, joka oli pitkään lempisarjani, ja inhosin T-Bagia sydämeni pohjasta. Koin suurta katkeruutta, kun se mokoma paskiainen ei tuntunut kuolevan sitten millään.

Ensimmäinen askel toiseen suuntaan otettiin, kun tutustuin Sly-peleihin. Sly oli varas ja silti hyvä, niin kiehtova ja jännittävä. Tällaiset antisankarit alkoivat nopeasti miellyttää mua, siksi tykkäsinkin ja tykkään edelleen Kelmien kerhosta ja Ocean's Elevenistä. Tällä välillä eteeni marssitettiin Potter-pahiksia uskomattomien näyttelijöiden esittäminä ja tunne alkoi kasvaa. 

Sitten tuli Jokeri.

Jokeri on uskomattomin rikollinen, jonka elokuvateatterit ovat koskaan nähneet. En nyt puhu sen enempää Heathin roolisuorituksesta, koska on varmaan aika selvää mitä mieltä olen siitä, mutta jo pelkkä Jokerin hahmo oli upea. Katsoin Yön Ritarin kymmenen kertaa viikon sisällä, kahdeksan kertaa niin, että katsoin vain Jokerin esiintymiset. Nyt osaan sen repliikit aika pitkälti ulkoa. 

Pahis on monesti se, joka tekee tarinasta vieläkin paremman. Ei haittaa, jos varsinainen sankari on valju, kunhan pahiksessa vaan on senkin edestä jytyä. Itseäni harmittaa jo valmiiksi, koska en varmaan itse osaa luoda ainuttakaan sellaista pahista, joita tarinoissa ihannoin. Kellopeliappelsiinin Alex on hyvä esimerkki, jumaloin maata sen hahmon (ja näyttelijän) jalkojen alla.

Kaksi päivää sitten aloin taas pitkästä aikaa katsomaan Pakoa ja tapahtui jotakin hyvin kummallista. Kun T-Bag ensimmäistä kertaa asteli ruutuun, kaikki syvä inhoni ja halveksuntani oli tyystin poissa. Tilalla oli sellainen hiuksia nostattava OU JEAH-meininki. Silloin sitä kyseenalaistaa oman mielenterveytensä, kun iloitsee siitä, ettei sosiopaatti-pedofiili-murhaaja kuole. 

Materialismia

Tänään rahtasin yhdessä Wenlan kanssa uuden ruokapöytäni noin neljän kilometrin matkan verran kirpparilta kotiin pulkalla. Se on onneksi aika kevyt pöytä, eikä homma ollut kovinkaan vaikea. Lisäksi kirjoitin filosofiankokeessa sellaista, mistä tiedän ja sellaista myös, minkä keksin kokonaan päästäni. Se on aina hauskaa.

Vihdoin sain aikaiseksi ottaa tämänkin kuvan. (Joskus en usko itsekään, miten raskasta yhden kuvan ottaminen voi olla) Nokkaeläin Perry- paita on joululahja, kolme muuta taas saapuivat luokseni Suuren Meren yli Hampurilaismaasta asti. Rakastan niitä, ne ylläni tunnen oloni aina kotoisan nörtiksi. Tuntuu siltä, että edustan jotakin.

Aiheutin postinkantajalle hommaa tilaamalla myös kasan kirjoja ihanasta nettiantikvariaatista. Katuvarpuset on lempikirjani, joten se oli jo korkea aika saada hyllyyn. Se saa mut aina itkemään enemmän, kuin yksikään toinen kirja.

Joskus, kuten tänään, ajattelen, että synnyin väärälle vuosikymmenelle. Kuuntelen musiikkia, jota soitettiin Woodstockissa ja ajattelen, että jokin tässä maailmassa on haalistunut.
Päässäni pyörii tarina, jota en saa paperille. En oikein tiedä, että mitä siitä tulee, mutta se ei haittaa. Suunnittelen aina matkalla.

You can kill a man, but you can't kill a legend.

Neljä vuotta sitten tänään Heath Ledger löydettiin kuolleena asunnostaan. Hän oli vain 28-vuotias.
Ei paljoa myöhemmin, hän voitti Oscar-palkinnon roolistaan Jokerina Yön ritarissa ja hänen perheensä vastaanotti sen palkinnon. Koko yleisö, koko elokuvamaailma nousi sillä hetkellä seisomaan ja taputti. Hurrasi elämälle, joka oli niin kaunis ja aivan liian lyhyt.

Heath oli niin lahjakas. Hän esiintyi epäonnekseen monissa vähän huonomman kaliiperin elokuvissa, mutta onnistui aina hipomaan omalla roolisuorituksellaan täydellisyyttä. Lisäksi hän oli rehellinen ja avoin ihminen, joka ei viitsinyt valehdella medialle enempää, kuin itselleenkään.

Hän oli vain 16-vuotias jättäessään koulun kesken ja ajaessaan yksin koko Australian halki Sydneyhyn ollakseen näyttelijä. Joinakin aamuina katson hänen kehystettyä kuvaansa seinälläni, ajattelen tuota automatkaa ja uskon taas hitusen enemmän itseenikin. Heath on yksi viidestä idolistani ja on innoittanut minua niin paljon, ettei sellaisesta määrästä voi koskaan kiittää tarpeeksi.

Ensimmäinen kakkuni, joka edes jotenkin onnistui. Vähän matalaksi se jäi ja Strömssössä naurettaisiin kai koristeluille, mutta hyvältä se maistui. Hyvää kuolinpäivää, Heath.

Nostalgia

Oli armon kesä 2008. Joukkueteltassa oli kuuma ja ongenkohot kelluivat Särkijärven pinnassa. Pyydettiin tuomaan Juissia, pilttiä ja irttareita ja saatiin monta purkkia Juissia, kun Kortelan ABC ei ollut tarjonnut muuta.
Nostalgian tunne on ihana, kun rintaa puristaa niin, että se on samalla sekä iloista, että hyvinhyvin haikeaa.

Siunatut kiinalaiset ja heidän keittiökulttuurinsa

Vuosi sitten vaihtui ja se oli oikein mukavaa. Katsottiin jokusen friikin kera joululahjaksi saamani Supernaturalin nelostuottari putkella ja siihen väliin vähän mäkiviikkoa. Käveltiin Aurajoen rantaan katsomaan ilotuliksia ja juteltiin melkein aamunkoittoon asti. Se oli mukava vuodenvaihde, hymyilin typerästi, kun olin niin iloinen. Supernaturalin suhteen onni vain jatkuu, sillä viikon kuluttua on vuorossa vitostuottari, joka sattuu olemaan suosikkini.

Tammikuun ensimmäisellä viikolla puolestaan tapahtui huimia, sillä tällainen otus rantautui luokseni:

Hän on Severus. Iltaisin saa kauheita hepuleita ja säntäilee ympäri asuntoani vaanimassa kaikkea pienikokoista, joka sattuu lojumaan lattialla. Sitten se tulee viereeni sängylle ja kehrää, kun rapsutan sitä mahasta. Kaiken kaikkiaan se on oikein suloinen otus, vähän ujo vielä vain. Sen ruokanappulat ovat kalanmallisia ja vähän turhan söpöjä ollakseen kissanruokaa.

Koulustakin on kai pakko kertoa, sillä se alkoi raskaammin, kuin moneen vuoteen. Tavallisesti viihdyn koulussa, mutta maanantai tuntui joltakin niin hirveältä, ettei hirveä riitä kuvaamaan sitä. Onneksi viikko on nyt ohi, sain eurokriisiraportin hoidettua, äikän kirjakeskustelun puhuttua ja onnistuimpa jopa mainitsemaan uskonnon etiikanesitelmässäni merisaukot, jotka nukkuvat käsikkäin, etteivät ajautuisi kauaksi toisistaan.
Tänään oli tarkoitus olla teatterikäynti teatterihistorian ryhmän kanssa ja sitä ennen päätettiin Tuulin kanssa mennä nauttimaan kiinalaisen keittiön ihmeitä. Tykkään kiinalaisista ravintoloista, kun niisä soitetaan hauskaa musiikkia, joka saa ajattelemaan paperilyhtyjä. Maha täynnä oli mukava mennä hyytävää tuulta pakoon kauppojen valoihin ja kun kerta loput palkastani tipahti tililleni eilen, päätin hetken verran olla materialisti.

Kovin mieleinen saldo siis. Selvittyämme ulkona vaanivissa olosuhteissa teatterille asti (käveltiin käsikynkässä, ettei kaaduta) saatiin kuulla, että näytös oltiin peruttu sairastapauksen vuoksi. Ei siinä sitten muuta, kuin mun luokse yhdessä korkkaamaan Scott Pilgrim vs. maailma, joka kerrassaan hihitytti randomiudellaan.

Tällä hetkellä höpsö kissani yrittää kiivetä keittiön työpöydälle patteria pitkin, joten se vaatii huomiotani. Loppuun vielä ylistys lumelle ja sille, että vihdoin näyttää talvelta, hurraa! Ja kaksinkertainen ylistys sille, että mulla on nyt MTV3 Max, hurraa hurraa!

Maista sateenkaarta

Joulu oli mukava, sopivan hiljainen ja säästä huolimatta tunnelmallinen. Kirkossa alkoi väsyttää aivan kamalasti ja söin niin paljon perunalaatikkoa, että tuli huono olo. Sain mukavia lahjoja, joista kerron sitten joskus myöhemmin tarkemmin. Kolmen päivän ajan ihmisiä ravasi ovesta sisään ja ulos ja äiti sai kattaa pöydän useaan otteeseen, mutta lopulta laskeutui taas rauha. Kuuntelin öisin myrskyä, katto paukkui ja ikkunat helisivät ja maanantaina oltiin kahdeksan tuntia ilman sähköä. Paahdoin ruisleipää kynttilässä ja luin ikkunasta tulleessa valossa.

Tiistaina suunnattiin Tallinnaan kera perheen ja Wenlan. Laiva keinui aika muikeasti, mutta vietettiin suurin osa ajasta istuen, niin ei tuntunut niin kauheesti. Buffetissa maistoin mätiä ja se raksui kummasti hampaissa.

Tykkään Tallinnasta. Se on vanha, niin vanha, että voi melkein kuulla sen huokailevan. On pieniä mukulakivikatuja ja taloja, jotka on pysyneet pystyssä niin kauhean kauan aikaa. Seikkailtiin Wenlan kanssa ruokakaupassa ihastelemassa halpoja hintoja, ostettiin jäätelöä ja tutkittiin jänniä karkkeja. Ostettiin Skittlesejä, koska niitä syödessä voi maistaa sateenkaaren. Laivalla takaisin Helsinkiin näin naisen, joka joi kaljaa pillillä ja vanhan miehen, joka lauloi karaokea italiaksi ja joi punaviiniä suoraan pullosta.

Kotona odotti postilaatikossa mukava yllätys, kun serkku oli saanut huivini valmiiksi. Hufflepuff pride!

Aamulla herätin Wenlan uniltaan niinkin tärkeällä asialla, kuin kysyäkseni Paypalista. Puolet palkastani meinaan tuli ja aijon tilata muutaman komean Nerdfighter-paidan, hih. Tänään on vielä luvassa mäkiviikon ensimmäinen osakilpailu ja Supernatural-maraton kera friikkien, joka jatkuu huomenissa uudenvuoden juhlinnalla. En ole koskaan ennen katsonut Supernaturalia yöllä, joten toivottavasti pelko ei pääse hiipimään oven alta sisään.

Joulupiparikuusi pöydällä

Töissä hymyilytti, kun näin isoin kirjaimin yhteen joulukorttiin raapustetun jouluntoivotuksen: " HYVÄÄ JOULUA HEVOS NAISELLE". Nuuhkin keltaisia kirjekuoria, jotka tuoksuivat vanhoilta ihmisiltä ja talolta, jonka portilla kuolema on jo passissa. Sen talon pihasta ei lehtiä haravoida enää.
Päänvaivaa sen sijaan aiheutti kymmenten ja taas kymmenten ihmisten kyvyttömyys osoitteen kirjoittamiseen. Ei meillä turhaan ole kaduilla nimiä, se ei meinaan ole kauhean kivaa, kun eteen pärähtää sellaisia "Esa Esimerkki 20810 Turku"- kortteja, kun mun pitäisi lajitella ne kadun ensimmäisen kirjaimen mukaan. Toinen juttu on hyvin kiekurainen käsiala. Joo, on se ihanaa, kun ihmiset osaa kirjoittaa niin kauniisti, mutta se ei enää ole niin ihanaa, kun me siellä neljän ihmisen voimin pähkäillään ja arvotaan, että mihis se kortti nyt sitten oikein on menossa. Onnistuin myös pudottamaan +100 korttia lattialle kahdesti ja kaikessa hiljaisuudessa niitä sieltä sitten nostelin toivoen, ettei pomo nähnyt.

Olen huomannut, että tänne kirjoittaminen useimmiten tyssää siihen, ettei mulla ole kuvia. Anselmi ei tykkää pimeästä asunnostani, eikä täällä kyllä paljon kuvattavaa olisikaan. Joulukalenteri on jo melkein tyhjä, kun aatto lähestyy ja iltaisin väsyneenä viskon vaatteet minne yletän. Äiti toi piparikuusen Tallinnasta, mutta senkin kuvaaminen estyi, kun on niin kovin pimeää. Ehkä on vain parempi ajatella, että ilman kuviakin on ihan hyvä ja yrittää kirjoittaa jotakin vähän useammin, tää on meinaan ainut päiväkirjan tapainen, jota olen onnistunut jatkamaan näinkin kauan. Tallinnasta voisin kylläkin napata pari otosta, suunnataan sinne perheen kera Tapaninpäivän jälkeen ja se on niin mielettömän kaunis kaupunki, että kelpaa kuvata.

Nyt yritän epätoivoisesti etsiä jotakin kivaa kuvaa Supernaturalista, sillä eilen huomasin, että Toukokuussa pidettäisiin Saksassa Aecon3, missä olisi ihan uljas kaarti näyttelijöitä pitämässä paneelikeskusteluja. Lentoliput Frankfurthiin ei maksaisikaan kuin kympin Ryanairilla, mutta seura uupuu. Toistaiseksi kun olen liian pieni lähteäkseni suureen maailmaan yksin, se voi olla niin vaarallinen paikka tällaiselle Einolle. (kuvaa ei löytynyt, hmph)

Kaipaan Amaotustani. Kaipaan sitä, kun herään pingviinipatjalta aina ennen sitä ja herätän sen joka kerta eri tavalla. (mm. pistämällä rotan sen naamalle, heiluttamalla kirjaa sen nenän edessä tai hypyttämällä pehmopupua sen päällä). Kaipaan sitä miten se tietää mitä sanoin joulukuussa 2008 tai jotakin vastaavaa. Pelkään, että se vielä menee ja eksyy nummille, eikä tulekkaan takaisin. Niinkin voi käydä. Myös silmäpeliä Islan kanssa ja huussihengailua Nooran kanssa on kovinkovin ikävä.